Käytiin pari viikkoa sitten vihdoin katsomassa Totta KOM-teatterissa.
Nautin esityksestä suuresti. Tuntui siltä että itse esitys avasi Riikka Pulkkisen kirjaa minulle vieläkin enemmän. Täällä enemmän sepustusta itse kirjasta.
Tätä kirjoittaessani huomasin että näytöksiä on enää kaksi jäljellä, joten jos hyvä tuuri käy saatat vielä saada lipun.
Pidin kovasti siitä ettei esityksessä ollut ollenkaan väliaikaa vaan esityksen tiivis tunnelma säilyi loppuun asti. Olen monesti huomannut että toinen puoliaika ei olekaan niin hyvä kuin ensimmäinen puoliaika. Eikä mikää ihme. Meneehän yleisölläkin aina hetki päästä takaisin tarinan tunnelmaan.
Näyttelijät oli valittu taitavasti. Erityisesti pidin siitä kuinka Eero Milonof nuorena ja Pekka Valkeejärvi vanhana loivat yhdessä Martin roolihahmon. Martti oli selvästi sama henkilö vaikka näyttelijä vaihtui aina ajassa liikuttaessa.
Ja vaikka esityksen loppukohtaus oli hieman kuin eri näytelmästä loi se näytelmälle kuitenkin kauniin päätöksen. Kukapa ei haluaisi kuunnella mustarastaan laulua :)
Otsikkoa vähän
avaten kyseessä on siis musiikki. Tarkoitukseni oli siis jakaa uusin
musiikillinen “löytöni” joka ihmetyttää minuakin. En yleensä innostu jostain
perus jumpasta mutta jostain syystä tulen todella hyvälle tuulella kun kuulen Call
me maybe -kappaleen.
Mutta kun
googletin kyseistä kappaletta nousi seuraavaksi vaihtoehdoksi Paul Simonin You
call me Al. Hymyn huulille se nosti sen takia että kyseinen biisi on pyörinyt
tänä keväänä myös tiuhaan kuulokkeissani. Niin tiuhaan että lopulta tilattiin Graceland
levy meille kotiin. Nyt se soi myös kotistereoissa. Graceland levynä tuo
minulle mieleen paljon muistoja lapsuudesta. Se oli yksi niistä kaseteista
jotka oli meillä soitossa lukuisilla automatkoilla.
Olenkin miettinyt
että pitäisikö kerätä koko sarja, eli kaikki ne kasetit jotka muistan
automatkoilta. Oli musiikkia laidasta laitaan: Joukoa ja Kostia, Johnnya ja Rod
Stewartia ja tietysti tämä Graceland. Muistan ulkoa mitä ihmeellisimpiä
biisejä. Tai entä Eric Claptonin Layla josta muistan kaikki yleisön
kohahduksetkin.
Tarvitsen
musiikkia ihan normi päivinä. Se auttaa minua jaksamaan läpi harmaammankin
päivän ja tuo parhaimmillaan hymyn huulille. En kuitenkaan ole niitä jotka
kuuntelevat musiikkia kaikkialla. En taida edes omistaa mitään laitetta jolla
musiikkia voisi kuljettaa mukana esimerkiksi bussissa, paitsi kännykän. Bussissa
haluan nauttia ympärillä olevasta äänimaailmasta. Ja kaduilla kulkiessani
tunnen oloni sokeaksi jos olen tukkinut kuuloni musiikilla. Yksi aisti on
silloin poissa pelistä. Musiikille pitää antaa oma aika.
Tässä
postauksessa on tainnut tulla jo selväksi että musiikkimakuni on laaja. Ennen
taisin käyttää sellaista lausetta kuin ”
kaikki menee paitsi kantri”. Sittemmin olen löytänyt ihania kantri biisejä ja
pidän kovasti esimerkiksi Dixien Chickseistä. Nykyään lause saattaisi kuulua
seuraavasti: kaikki menee paitsi pahin huutohevi. Mutta jätänpä sen sanomatta
sillä ajat muuttuu, minä muutun, musiikki muuttuu. Nauttikaa te näistä kahdesta kappaleesta jotka saivat minut tänään hymyilemaan.
Minun tehtäväksi jäi tehdä pääsiäispäivälliselle jälkiruoka. Päädyin tekemään hyydytetyn rahkakakun.
Fiksuna kuitenkin koristelin kakun hieman liian aikaisin ja karkit ehtivät hieman sulaa. Mutta ei se onneksi makua haitannut :)
Murskaa dominot ja painele massa irtopohjavuokaan. Laita vuoka kylmään siksi aikaa kun teet täytteen.
Vispaa kerma ja yhdistä rahkan ja piltin kanssa. Lisää sekaan appelsiinin kuori, sitruunamehu ja sokeri maun mukaan. Sulata liivatelehdet lämmitettyyn appelsiinimehutilkkaan ja lisää sitten täytteeseen. Anna jähmettyä yön yli.
